Hiihtokaveri sekosi

Tässä päivänä muutamana lähdin tietokoneen äärestä vaihteeksi hiihtolenkille. Koneen ääressä kun ei jaksa pitkään työskennellä, ellei käy välillä irrottamassa Kirnumäen jyrkässä ylämäessä hikeä. Tarkoituksena oli samalla kuvata erääseen lehtijuttuun muutama hiihtoaiheinen kuva ja mikäs sen parempi kaveri ladulle (vaimoa lukuun ottamatta) kuin pieni ja kevyt pokkari. Olympus tuli viime kesänä perheeseemme Erä-lehden kansikuvakilpailusta.

Hiihdeltyäni peltoaukean yli metsänrajalle, törmäsin hirven jälkiin. Otus oli kulkenut edellisenä yönä ladun poikki ja jäljistä oli tietenkin saatava kuva. Pokkari taskusta ja asetukset olosuhteisiin sopiviksi ja… Mitä hemmettiä! Kamerahan käyttäytyi kuin mieltä ja järkeä vailla: valikot rullautuivat itsekseen ja kamera ei totellut minkäänlaista komentoa. Aikani maanittelin mokomaa tulille (välillä kävi mielessä, jotta kuinkahan pitkälle tämmöinen kapine oikein lentäisi) ja vartin mittaisen akku irti – akku kiinni – virrat pois – virrat päälle – painaisiko jotain nappia -savotan jälkeen sain kuin sainkin tolkun kuvan.  Hiihtolenkille, joka yleensä kestää pari tuntia, tuli sekoilusta johtuen tunti lisää, mutta sain kuvalliset tavoitteeni saavutettua.

Pokkari toimii edelleen kuin mieletön ja odottaa työpöydällä huoltoon lähtöä. Harmi, järjestelmäkameraa kun ei kehtaisi hiihtoladulle kaveriksi ottaa – on se kamerareppuineen sen verran iso seuralainen.