Evääksi matkalle

Pojankoltiaisina metsässä seikkaillessamme tupsahdimme sattumalta tulille, missä muuan metsuri piti taukoa. Kahvin ja leivän aromi sai mahamme kurnimaan.

– No mitäs ne pojat, onko sitä tullut tehtyä kepposia? kyseli ukko leivän mutustelun lomasta. Nälkäisinä katselimme äijän kourassa olevaa eväsleipää älyämättä vastata mitään. Ukko huomasi tuijotuksemme ja päätti hiljaisuuden jatkuessa tarjota leipäpalaset meillekin. Ruisleipää, voita ja metvurstia. Maku on jäänyt lähtemättömästi mieleen.

Vuosien jälkeen eväsleipiä syödessä, tilanne palautuu yhä kirkkaana mieleen; ruisleipää, voita ja metvurstia. Kaava on pysynyt samana, sikäli kun jääkaapissa on tarveaineita ollut. Usein pelkkä voikin riittää. Kuolemanpelko ei ole vielä niin voimakas, että alkaisi leivät voitelemaan levitteellä.

Nuorena miehenä reissatessa tienvarsilla oli pieniä, erimerkkisiä huoltoasemia joita yhdisti sinertävänä leijaileva tupakansavu, patinoituneet seinät ja lautasen kokoiset peltituhkakupit. Näissä paikoissa munkkikahvista selvisi muutamalla markalla ja usein sai vielä vaihtorahat taskunpohjalle. Nyt kuppilat ovat hävinneet ja tilalle ovat tulleet hovit ja portit. Niiden oputtomalta tuntuvan liittymä- ja risteysviidakon jälkeen lentokenttää muistavalle parkkialueelle saapuessa ei enää muista oliko tulossa menosuunnasta vai menossa tulosuuntaan. Tunnelmaa ei kohota hälisevä, leikkaussalimainen kauppa-ruoka-kahvipaikka, jossa munkkikahvista saa pulittaa nelisen euroa, muista eväistä puhumattakaan. On näillä ns. huoltoasemilla hyvätkin puolensa, vessat. Tämän suhteen vanhoja aikoja ei tarvitse haikailla.

Jos ovat kuppilat hävinneet tienvarsilta, ovat ne melkein kadonneet myös kyliltä ja kaupungeista. Mäkkärit, heset ja trendikahvilat ovat tulleet tilalle.

Erään kesälomareissun jälkeen laskimme, paljonko säästimme tekemällä eväät reissun jokaiselle päivälle. Viisihenkisen perheen neljän päivän automatka Vehmersalmi-Porvoo-Helsinki-Vehmersalmi, josta yksi päivä meni Linnanmäellä ja yksi päivä Suomenlinnassa. Linnanmäellä ja Suomenlinnassa oli mukana myös lankomies vaimonsa kanssa.

Säästöä kertyi aika paljon, täytyy sanoa. Omilla eväillä sai kuitatuksi koko reissun polttoaineet ja jäi vielä kelpo jätskirahat tai vaihtoehtoisesti ilmainen päiväkortti kolmelle hengelle Linnanmäelle. Ja tämä oli ennen viimeisiä polttoaineiden hinnankorotuksia.

Toki valmiiseen pöytään käydään mielellään, kun vaan sopiva kuppila sattuu kohdalle. Lieksan keskustasta löytyy eräs tälläinen, joka on ollut hiihtolomareissumme vakiopaikkoja jo vuosia. Vanhassa puutalossa leivotaan itse sekä suolaiset että makeat ja hintataso on ihmisystävällinen. Piirakoita on monenlaisia, Itä-Suomessa kun ollaan, leipää tummasta vaaleaan ja myös makean tuska häviää tarvittaessa. Tuotteet eivät ole ketjuravintoloiden puolivalmisteita, jotka maistuvat samalta Helsingistä Utsjoelle. Makoisan kahvittelun päätteeksi tulee ostettua vielä muutama maukas vaskileipä mukaan viemiseksi.

Eväiden syömisessä ei ole kyse pelkästään hinnasta. Matkaeväiden filosofiaan kuuluu myös tietynlainen vapaus – voit itse päättää milloin ja missä vietät taukosi.

Eväsasia on herättänyt perheemme jälkikasvussa kovasti keskustelua rahan arvosta ja kulutustottumuksista. Kukkarolla voi äänestää, haluaako lisää kansainvälisiä ketjutankkaamoja vai jätetäänkö raha omille kylille ja toreille.

Reissueväitä tehdessä kuuluu lasten suusta se vakiokysymys. – Onhan leivillä metvurstia?